06 Eroottinen tarina: Huone 412

[Keskiviikko kaupungissa, joka ei ole minun]

Kone laskeutuu neljältä. Kuudelta olen huoneessa 412 hotellissa, jonka nimeä en kuukauden päästä muista. Sänky on liian suuri yhdelle ihmiselle. Ikkunasta näkyy joki ja hidas valojuova autoista, jotka ylittävät siltaa. Avaan minibaarin, löydän pienen viskin ja kaadan sen lasiin, koska voin.

Olen tehnyt tätä kolme vuotta. Lennot. Hotellit. Illalliset asiakkaiden kanssa, joilla naurat asioille, joita et oikeasti pidä hauskoina. Olen hyvä siinä. Olen myös kyllästynyt siihen.

Pudotan laukkuni sängylle. Riisun solmioni. Avaan paitani ylimmän napin. Istun pienen työpöydän ääreen ikkunan viereen, viski toisessa kädessä, ja selaan puhelintani kymmenen minuuttia sillä tavalla kuin tekee silloin, kun ei oikeasti halua puhua kenellekään.

Hotellin WiFi toimii. Exäni on menossa kihloihin. Näen sen Instagramissa. En tunne oikeastaan mitään. Suljen sovelluksen.

Käyn pitkässä suihkussa. Paine on hyvä — ainoa asia, joka tällaisessa hotellissa on luotettavasti hyvä. Seison veden alla pidempään kuin tarvitsisi. Ajattelen häntä, exääni, ja sitten lakkaan ajattelemasta häntä, koska se on tie, jota minun ei tarvitse kulkea tänä iltana.

Ajattelen naista, joka istui koneessa kaksi paikkaa kauempana, sitä jolla oli kirja. Ajattelen hänen kättään sivulla. Ajattelen, miten hän nosti hiuksensa ylös ja päästi ne alas kahdesti saman lennon aikana. Annan itselleni luvan.

Kun tulen kylpyhuoneesta, olen puolikovassa.

Istun sängyn reunalle pelkkä pyyhe ympärilläni. Katson tuolilla olevaa laukkuani. Sen sisätaskussa on pieni nahkapussi, joka kulkee nykyään mukanani kaikkialle, niin kuin jotkut miehet kuljettavat partahöylää. Ostin sen vuosi sitten. En enää tunne oloani oudoksi sen takia.

Avaan vetoketjun.

Sisällä oleva masturbaattori on tummanharmaa, sisältä pehmeää silikonia, ulkopuolelta jämäkämpi. Sen muoto ei ole mikään ihmeellinen — holkki, siinä kaikki. Tarkoitus ei ole siinä, miltä se näyttää. Tarkoitus on siinä, miltä se tuntuu. Ostin sen luettuani kolme arvostelua itseäni vanhemmilta miehiltä, jotka kuvailivat sitä ensimmäiseksi kerraksi, kun he olivat oikeasti hidastaneet itsensä kanssa. Olin kiirehtinyt vuosia tajuamatta edes kiirehtiväni.

Otan sen esiin. Otan myös pienen pullon vesipohjaista liukuvoidetta. Nousen takaisin sänkyyn ja nojaan päätyyn. Jätän lampun päälle, en kattovaloa — vain sen lämpimän valon sängyn vieressä.

Riisun pyyhkeen.

Kaadan pienen määrän liukuvoidetta kämmenelleni ja lämmitän sitä käsieni välissä. Sitten otan kaluni käteeni — jo puolikovaksi nousseena, nyt liukkaana — ja liikutan nyrkkiäni hitaasti. Pitkiä, helppoja vetoja. Suljen silmäni.

Ajattelen naista koneessa. Annan hänelle nimen. Annan hänen olla tässä huoneessa. Kuvittelen, miltä hänen kätensä voisi tuntua minulla, epäröivänä ensin, sitten ei enää.

Hengitykseni pitenee. Kaluni täyttää käteni. Jatkan hitaasti.

Minuutin tai kahden jälkeen kurkotan holkkia kohti. Lisään vähän liukuvoidetta. Liu'utan itseni sen sisään hitaasti — silikoni antaa periksi, sitten tarttuu, ja sisäpinnan kuviointi ottaa minuun kiinni tavalla, jota oma käteni ei pysty jäljittelemään. Minulta pääsee ääni tyhjässä huoneessa, enkä välitä.

"Vittu."

Liikutan sitä hitaasti. En purista liian kovaa. Annan rytmin löytyä itsestään. Kallistan pääni sängynpäätyä vasten ja ajattelen häntä — en exääni, en ketään oikeaa, vain häntä, kuviteltua naista, suu auki, silmät kiinni, niitä pieniä ääniä joita hän ehkä päästäisi.

Pääsen reunalle nopeasti. Sitten pysähdyn. Otan käteni pois. Annan itseni hengittää.

Teen sen kolme kertaa. Joka kerta annan itseni päästä lähemmäs kuin edellisellä. Kolmannella kerralla vapisen. Kaluni on niin kova, että se melkein sattuu. Hikoilen viileässä hotellihuoneessa.

Ajattelen koneessa ollutta naista liukumassa huoneeseen. Ajattelen hänen istuvan sängyn reunalla minua vastapäätä, katsovan ja käskevän jatkaa.

Se on se, joka tekee sen.

Tällä kertaa annan itseni mennä loppuun asti. Holkki puristaa minua. Käteni puristaa holkkia. Lantioni työntyy siihen ylös niin kuin työntyisi toista ihmistä vasten. Päästän ääniä, joita en ole päästänyt ääneen pitkään aikaan. Fantasia muuttuu terävämmäksi, tarkemmaksi — hänen kätensä omalla reidellään, katse minussa, hengitys takertumassa samaan tahtiin omani kanssa.

Tulen kovaa. Pitkään. Tunnen sen rinnassani asti. Voihkaisen tyhjään hotellihuoneeseen, ja sen ääni on kovin asia koko kaupungissa.

Pitkään minuuttiin en liiku. Holkki on yhä ympärilläni. Hengitykseni hidastuu. Jossain ulkona sillalla auton torvi soi.

Siivoan jälkeni. Huuhdon holkin kylpyhuoneen altaassa lämpimällä vedellä ja sillä pienellä lelunpuhdistusainepullolla, jonka pakkaan aina mukaan. Laitan sen pyyhkeen päälle kuivumaan. Kuivaan itseni. Menen takaisin sänkyyn.

Nukun kymmenen tuntia.

Aamun tapaaminen menee hyvin. En ajattele koneessa ollutta naista enää. Ajattelen kotiin pääsemistä.

Mutta kun seuraavan kerran kirjaudun hotelliin — kolmen viikon päästä, eri kaupungissa — otan pussin mukaan. Ja otan aikani.

Se on se osa, josta kukaan ei kertonut minulle aiemmin. Ajan ottaminen. Kiirehtimisen lopettaminen. Se, että on tien päällä ja silti saa aina silloin tällöin tutustua itseensä uudelleen.