12 Eroottiset tarinat: Kolmenkymmenen minuutin sääntö

Kolme yötä sen jälkeen, kun olin kiirehtinyt treffit alusta loppuun, asetin analogisen ajastimen yöpöydälleni ja annoin itselleni yhden säännön: kolmekymmentä minuuttia, ei oikoteitä. Kyse ei ollut rangaistuksesta tai nautinnon muuttamisesta kotitehtäväksi.

[Peter ottaa rauhallisesti, Osa yksi]

Olen kolmekymmentäneljä. Tarpeeksi vanha tietämään paremmin, ilmeisesti vielä tarpeeksi nuori unohtamaan sen.

Itse treffit olivat hyvät. Oikeastaan paremmat kuin hyvät. Nauroimme illallisen läpi, jäimme vielä yhdelle juomalle ja seisoimme sitten hänen talonsa edessä teeskennellen, ettei kumpikaan odottanut toisen tekevän aloitetta.

Hän suuteli minua ensin.

Sen kohdan olisi pitänyt jäädä mieleen.

Sen sijaan muistin, miten nopeasti muutin kaiken sen jälkeen suoritukseksi.

Suutele kovempaa. Liiku nopeammin. Pidä energia yllä. Varmista, että hän tietää minun haluavan häntä. Varmista, että vaikutat itsevarmalta. Varmista, ettei tule kiusallista taukoa, jolloin kumpikaan ehtisi ajatella.

Jossain vaiheessa hän painoi kätensä rintaani vasten.

”Peter.”

Pysähdyin.

”Hidasta vähän.”

Hän hymyili sanoessaan sen, ei ollut ärsyyntynyt. Se teki siitä melkein pahemman.

Nyökkäsin, yritin hidastaa, mutta jotenkin kiihdytin taas kahden minuutin päästä.

Mitään kamalaa ei tapahtunut. Kukaan ei marssinut ulos. Ei mitään dramaattista epäonnistumista. Emme vain koskaan löytäneet sitä hetkeä, jossa kumpikin olisi lopettanut esittämisen ja alkanut rentoutua.

Kun lähdin seuraavana aamuna, hän suuteli poskeani ja sanoi: ”Tiedäthän, ettei sinun tarvitse todistaa mitään, eikö?”

Nauroin kuin se olisi ollut vitsi.

Kun pääsin kotiin, tiesin ettei ollut.

Joten sunnuntai-iltana laitoin puhelimen äänettömälle, kävin suihkussa, vaihdoin lakanat ja siivosin yöpöydältä kaiken muun paitsi lampun, ajastimen ja pienen pussin.

Kolmekymmentä minuuttia.

Käänsin ajastimen nupin koko kierroksen ympäri ja sitten takaisin merkille.

Tik. Tik. Tik.

Ääni oli kovempi kuin odotin.

Istuin sängynpäätyä vasten ja pakotin itseni pysymään hetken paikallani. Se oli yllättävän vaikeaa. Yleensä, kun päätän haluavani laukeamisen, kehoni käyttäytyy kuin olisi kiire jonnekin sen jälkeen.

Tänä iltana ei ollut kiire minnekään.

Aloitin hitaasti.

En ”hitaasti” sillä tavalla kuin yleensä, jolloin jaksoin kolmekymmentä sekuntia ennen kuin hermostuin. Oikeasti hitaasti.

Kiinnitin ensin huomiota hengitykseeni. Sitten hartioihini. Sitten siihen, miten jännitys muuttui kehossani, kun lopetin yrittämästä pakottaa mitään.

Muutaman minuutin päästä vaisto otti vallan ja tunsin lähestyväni sitä tuttua pistettä, jossa hidastaminen ei enää kuulosta hyvältä idealta.

Pysähdyin.

Täysin.

Ensimmäinen reaktioni oli ärtymys.

Toinen oli yllätys.

Tunne ei kadonnut. Se muuttui. Se levisi laajemmalle sen sijaan, että olisi noussut suoraan huippuun.

Otin viisi hidasta hengitystä.

Sitten aloitin uudestaan.

Ajastimessa oli jäljellä 22:41.

”Pitkä ilta,” mutisin.

Tyhjä huone ei vastannut.

Toisella kerralla, kun olin lähellä, huomasin jotain mitä en ollut ennen huomannut. Varoitus ei tullut kerralla. Leukani jännittyi ensin. Hengitys lyheni. Vatsa kiristyi. Vasta sen jälkeen tuli väistämättömyyden tunne.

Joten pysähdyin aiemmin.

Kädet pois. Pää taakse. Hengitä.

Se tuntui typerältä ja oudolla tavalla hyvältä.

Otin yöpöydältä pienen pussin. Sisällä oli pehmeä viivytysrengas, jonka olin ostanut uteliaisuudesta pari viikkoa aiemmin. En odottanut siltä ihmeitä, eikä se ollutkaan pointti. Käytin sitä, koska se sai koko jutun tuntumaan harkitulta, kuin olisin päättänyt oppia jotain sen sijaan, että vain toivoisin olevani erilainen ensi kerralla.

Tik. Tik. Tik.

Aloitin taas.

Tällä kertaa annoin itseni nauttia kiihtymisestä ilman, että jahtasin loppua.

Se oli uutta.

Olin vuosia ajatellut, että hallinta tarkoittaa nautinnon vastustamista. Pure hammasta. Hämäile itseäsi. Ajattele jotain tylsää. Taistele omaa kehoa vastaan, kunnes hetki menee ohi.

Tämä ei tuntunut yhtään siltä.

Pysyin tunteen mukana sen sijaan.

Kun tunne nousi, huomasin sen.

Kun se muuttui liian teräväksi, vetäydyin pois.

Kun se pehmeni, palasin takaisin.

Kun aikaa oli jäljellä 14:06, pysähdyin taas.

Kun aikaa oli 8:52, pysähdyin pidemmäksi aikaa.

Kun aikaa oli 4:11, nauroin hiljaa, koska ajastin oli muuttanut illan joksikin kokeilun ja oman haasteen väliltä.

Olin myös kiihottuneempi kuin pitkään aikaan.

En siksi, että olisin kieltänyt itseltäni jotain.

Vaan koska vihdoin kiinnitin huomiota.

Viimeiset kaksi minuuttia olivat vaikeimmat.

Jokainen vaisto sanoi, että oppi oli jo opittu. Voisin pysäyttää ajastimen. Voisin päättää, että kaksikymmentäkahdeksan minuuttia riittää. Kukaan ei tietäisi.

Se ajatus sai minut hymyilemään.

Siinä se taas oli: suorittaminen, vaikka olin yksin.

Joten odotin.

Hengitin.

Annoin tunteen nousta niin, että koko kehoni halusi kiihdyttää, mutta hidastin sen sijaan.

Kolmekymmentä sekuntia.

Pysähdyin kokonaan.

Tikitys täytti huoneen.

Kymmenen.

Yhdeksän.

Kahdeksan.

Suljin silmäni.

Kello soi.

En liikkunut.

Kolmen hitaan hengityksen ajan pysyin aivan paikallani.

Sitten aloitin uudestaan, ilman ajastinta, ilman sääntöä, ilman tarvetta voittaa mitään.

Kun vihdoin annoin itseni laueta, tunne oli voimakas, mutta se ei ollut se osa, joka jäi mieleen.

Se, mikä jäi, oli minuutti ennen sitä.

Valinta.

Tunne siitä, että voin huomata mitä kehoni tekee ja reagoida ennen kuin kaikki muuttuu automaattiseksi.

Nojauduin takaisin tyynyyn ja kuuntelin hiljaisuutta, jossa tikitys oli ollut.

Treffeillä olin pitänyt hidastamista epäröintinä.

Tänä iltana se tuntui itsevarmuudelta.

Otin renkaan pois, laitoin sen takaisin pussiin ja säädin ajastimen uudelleen kolmekymmentä minuuttia ennen kuin laitoin sen laatikkoon.

En siksi, että minun pitäisi tehdä tämä harjoitus joka ilta.

Vaan koska halusin muistaa sen.

Seuraavalla kerralla, kun olisin jonkun kanssa, en halunnut käyttää iltaa yrittäen näyttää hallitsevalta.

Halusin oikeasti tuntea sen.

Kolmekymmentä minuuttia myöhemmin ymmärsin vihdoin, ettei hallinta tarkoita pidättelyä.